Tuntuuko joskus siltä, että talvella kaikki vaatii vähän enemmän voimaa? Aamulla ylös nouseminen, liikkeelle lähteminen, jopa ihan tavalliset asiat.
Usein puhutaan talviväsymyksestä. Valon puutteesta, pimeydestä ja kylmyydestä. Ne vaikuttavat meihin varmasti. Mutta välillä on hyvä kysyä myös tätä: onko kyse aina väsymyksestä – vai vain siitä, että tarvitsemme tauoka? Lepoa?
Varsinkin ruuhkavuosina moni kantaa paljon vastuuta. Työtä, perhettä, vanhempia, arkea. Keho ei palaudu samalla tavalla kuin ennen, eikä mielikään aina jaksa venyä loputtomiin. Talvi vain tekee tästä näkyvämpää.
Ehkä talvi ei varsinaisesti väsyttää, vaan paljastaa sen, mikä on ollut pinnan alla jo pitkään. Että rytmi on ollut liian tiukka. Että taukoja on ollut liian vähän. Että kaikkea ei voi enää hoitaa samalla vauhdilla kuin ennen.
Talvella luonto vetäytyy. Se ei selittele, ei suorita eikä yritä olla tehokas. Se lepää, koska sen täytyy. Ehkä mekin saisimme ottaa siitä mallia – edes vähän.
Se ei tarkoita laiskuutta tai luovuttamista. Se tarkoittaa realismia. Hyväksymistä, että elämänvaiheet muuttuvat ja niiden mukana myös jaksaminen.
Jos talvi tuntuu raskaalta, se ei ole merkki epäonnistumisesta. Se on merkki siitä, että olet ihminen. Ja ehkä se on myös kutsu hidastamaan, keventämään ja olemaan armollisempi itseä kohtaan.
Kevät tulee kyllä, mutta siihen asti saa olla vähän hitaampi.