Moni meistä on kasvanut ajatukseen, että jos jokin menee rikki, se korjataan. Tai ainakin yritetään. Sitten tuli aika, jolloin rikkinäinen asia vietiin suoraan roskiin ja haettiin uusi tilalle. Nopeammin, helpommin, usein halvemmalla.
Jossain vaiheessa huomaamatta opimme, ettei kaikkea enää kannata korjata.
Nyt suunta tuntuu taas muuttuvan. Yhä useampi pysähtyy miettimään ennen kuin heittää pois. Onko tämä oikeasti käyttökelvoton – vai vain vähän väsynyt? Tarvitseeko se uuden osan, kiristyksen tai hetken huomiota?
Korjaamisessa on jotain yllättävän palkitsevaa. Se ei ole vain rahan säästämistä, vaikka sekin on mukava sivuvaikutus. Se on tunne siitä, että osaa vielä vaikuttaa asioihin. Että kaikkea ei tarvitse korvata uudella heti, kun jokin alkaa temppuilla.
Poisheittäminen on helppoa. Korjaaminen vaatii hetken aikaa ja vaivannäköä. Mutta usein se hetki maksaa itsensä takaisin. Ja samalla oppii jotain – esineestä, itsestä ja ehkä myös kärsivällisyydestä.
Korjaaminen ei tarkoita sitä, että kaikesta pitäisi pitää väkisin kiinni. Joskus on järkevää päästää irti. Mutta ero on siinä, tehdäänkö se tottumuksesta vai harkiten. Moni huomaa myös, että korjaaminen rauhoittaa. Kun keskityt ruuvin, jousen tai kahvan kuntoon saattamiseen, maailma pienenee hetkeksi siihen käsillä olevaan asiaan. Ja se tuntuu yllättävän hyvältä.
Ehkä korjaaminen onkin enemmän kuin käytännön taito. Ehkä se on asenne. Halu nähdä vaivaa sen eteen, mikä jo on olemassa.