Moni meistä on tottunut ajattelemaan, että liikkumisen pitää tuntua jossain. Hiki otsalla, syke ylhäällä ja mieluiten vähän epämukavaa. Muuten sitä ei kai “lasketa”.
Mutta jossain vaiheessa elämää moni huomaa, ettei keho enää ole kiinnostunut suorittamisesta. Ainakaan joka kerta. Se haluaa liikettä, kyllä – mutta omilla ehdoillaan.
Liike ei ole vain treeniä. Se voi olla kävelylenkki ilman päämäärää. Lumityöt omaan tahtiin. Pihalla pyörähtäminen, venyttely, pienen projektin tekeminen käsin. Sellaista liikettä, jossa keho saa olla mukana, muttei komennossa.
Kevyempi liike palauttaa usein paremmin kuin rankka rutistus. Se avaa kehoa, rauhoittaa mieltä ja jättää tilaa hengittää. Ja usein juuri silloin huomaa, että olo on parempi kuin odotti.
Suorittaminen on salakavalaa. Se hiipii mukaan huomaamatta. Askelmittari, tavoitemäärät, “pitäisi liikkua enemmän”. Ja yhtäkkiä liike, jonka piti tehdä hyvää, alkaakin kuormittaa.
Kevyesti liikkuminen vaatii yllättävän paljon rohkeutta. Rohkeutta kuunnella omaa kehoa eikä yleisiä suosituksia. Rohkeutta tehdä vähemmän silloin, kun se on enemmän.
Liikkeen ei tarvitse viedä sinua äärirajoille. Riittää, että se vie sinut hetkeksi pois paikaltaan. Pois tuolista, pois ruudun äärestä, pois päässä pyörivistä ajatuksista. Joskus kevyesti on juuri oikein.