Olisi joskus helpompaa, jos asiat etenisivät niin kuin me haluamme. Heti. Mieluiten eilen.
Mutta vuodenajat eivät ole kiinnostuneita meidän aikatauluistamme. Talvi kestää sen minkä kestää. Kevät tulee, kun on tullakseen. Ja vaikka kuinka tekisi mieli hoputtaa, luonto ei kiirehdi. Ei edes silloin, kun meillä olisi jo kova tarve valolle, lämmölle ja uudelle alulle. Ehkä juuri siksi vuodenajat opettavat meille kärsivällisyyttä paremmin kuin mikään kirja tai kurssi.
Talvella moni asia on tauolla. Maa lepää, kasvit lepäävät – ja mekin joudumme, halusimme tai emme, hidastamaan. Kaikkea ei voi tehdä nyt, kaikkea ei tarvitse ratkaista heti. On asioita, joiden aika ei vain ole vielä.
Se ei ole aina helppoa hyväksyä. Varsinkaan, jos on tottunut tekemään, hoitamaan ja saamaan asioita eteenpäin. Talvi tuntuu silloin helposti turhauttavalta, jopa hukkaan heitetyltä ajalta. Mutta todellisuudessa juuri tämä odottaminen tekee keväästä mahdollisen. Ilman lepoa ei ole kasvua. Ilman taukoa ei ole uutta alkua.
Kärsivällisyys ei tarkoita paikallaan jumittamista. Se tarkoittaa sen hyväksymistä, että kaikella on oma rytminsä. Että joskus paras teko on olla tekemättä liikaa.
Vuodenaikojen seuraaminen muistuttaa meitä myös siitä, että mikään tila ei ole pysyvä. Ei pimeys, ei väsymys, ei tämä hetki. Kevät tulee aina. Ja ehkä se on lohdullisin ajatus – vaikka nyt tuntuisi pitkältä ja hitaalta, tämäkin vaihe menee ohi, omalla ajallaan.